Niin paljon on tapahtunut asioita lyhyessä ajassa että tuntuu kuin olisin ollut täällä paljon pidempään. Aluksi kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja jaksoin naureskella kaikelle hassulle. Sitten aloitin työt ja todellisuus lätkäistiin päin näköä sellaisella voimalla että olin jo aikeissa pakata kamat ja varata lennot saman tien takaisin. Taustaksi kerrottakoon että mulle on siis nimetty CRN joka on siis Clical Resource Nurse eli jonkinlainen valvoja joka suunnittelee mun perehdytyksen ja vastaa siitä että osallistun kaikkiin pakollisiin koulutuksiin. Kaikki pakolliset koulutukset tehdään omalla ajalla. Lisäksi 15 ensimmäistä vuoroa (15x12h) pitää tehdä Preceptorin kanssa joka on käytännön ohjaaja/perehdyttäjä. Noin 85% meidän yksikön työntekijöistä on filippiinoja; mun lisäksi on ehkä 2-4 muun maalaista, lähinnä brittejä. Mulla on 3 kk:n koeaika, jona aikana en saa tehdä ylitöitä ja sen jälkeen jokaisessa neljän viikon listassa 2 pvää "mandatory overtime" eli siis käytännössä tehdään 17 x 12h päivää/4vk.
Ensimmäinen shokki oli että mulle oli laitettu ne 15 pitkää päivää kolmeen viikkoon vaikka olis pitänyt olla neljään viikkoon. Voitte laskea siitä vähän viikkotunteja, varsinkin kun sopimuksessa nimenomaan kielletään tekemästä ylitöitä. Onneksi sain napsittua ylimääräiset vuorot pois mutta sekin piti käydä erikseen keskustelemassa. Lisäksi olen allekirjoittanut sopimuksen jossa viikkotunnit on 42,5 joka siis täällä tarkoittaa 45h + 6h = 51h viikossa. Ois ollut ihan kiva tietää vähän aiemmin että se mitä allekirjoitin ei sitten pidäkään paikkaansa? Olis saattanut vaikuttaa lähtöpäätökseen. Sitten kun kävin kysymässä lomista, mulle ilmoitettiin että seuraava mahdollinen aika pitää lomaa ois ehkä syyskuussa. Siis hetkinen; Suomessa puhuttiin 3kk:sta ja samaa sanottiin viikko sitten sairaalan orientaatiossa. Nyt yhtäkkiä se onkin muuttunut 6kk:ksi. Kolmanneksi, kun koko päivän kuuntelee työkavereita, jotka puhuu ainoastaan filippiinojen kieltä eli tagalloa niin siinä kimityksessä alkaa pää hajoamaan varsinkin kun työkieleksi on sovittu englanti ja arabia. Koeta siinä nyt sitten ymmärtää kaikkien englannin aksenttien ja arabian puhumisen sekamelskasta vielä kolmatta vierasta kieltä. Ja ihan pokkana puhuivat jopa raportista osan tagalloksi ja meikä pyöritteli silmiä että ei voi olla totta. Miten ihmeessä ne kuvittelee että voin hoitaa potilaita jos en ymmärrä mitä sanotaan. Aika tehokas keino jättää ihminen kaiken kommunikoinnin ulkopuolelle. Mua kohdeltiin kuin lasta, kirjaimellisesti revittiin käsistä joka paikkaan. Se ottaa "hieman" itsetunnon päälle kun aletaan latelemaan ohjeita että miten se nenämahaletku tai virtsakatetri nyt oikeastaan laitetaankaan tai miten avaat potilaalle suoniyhteyden ja samalla "lääpitään". Kaikki ammatillinen itsetunto joka on 11 vuoden aikana kehittynyt vedettiin vessasta alas; niin "ja muistathan käyttää tuplahanskoja tyhjentäessäsi virtsa-astiaa". Siis ihanko totta....? Ja kun erehdyin kysymään ohjaajalta ylimääräisistä työvuoroista niin riitelyksihän sekin sitten meni, en vaan tajua miten, mutta niin kävi. Ihan normaalilla äänensävyllä kysyin että onkohan tässä jokin sekaannus. On aika orpo olo kun ei voi edes työvuoroistaan keskustella tai esittää kysymyksiä. Pitää varmaan olla joku meedio että täällä pystyy toimimaan. Hänen tyylinsä ohjata on kysyä multa kysymyksiä, joihin en voi mitenkään tietää vastauksia ja sitten kun pakon edessä arvaan jotain niin minulle kerrotaan että "ei niin" ja sitten hän tietää ja kertoo nyt minulle tämänkin asian kun en tiennyt. Ja varsinkin jos asiasta on puhuttu noin viikko sitten yhden kerran, niin minun pitäisi jo kyllä se hallita. Todella raskas tapa oppia asioita. Toka päivänä lähdin itkien töistä kotiin, tuli vaan mitta täyteen ihan kaikesta.
Mutta kas kummaa, seuraavalla viikolla olin täysin päinvastaista mieltä ja saatiin asoita puhuttua ja sovittua, ainakin jollain tasolla. Jos ei ois saatu, niin olisin myös saanut vaihtaa ohjaajaa. Halusin kuitenkin jatkaa kun tilanne parani. Minä kuuntelin keskeyttämättä ja hän ohjasi. Meillä menikin monta päivää ihan hyvin ja huolimatta siitä, että en saanut minkäänlaista positiivista palautetta tai kannustusta, niin koin että opin jotain koko ajan. Sitten taas tällä viikolla taas muuttui ääni kellossa. Jaksoin sitä jonkun päivän mutta eilen itkin taas silmät päästäni. En kyllä aatellut että tää ois ihan näin rankkaa. Eihän se hyvä asia ole, mutta täällä on kuulema ihan tavallista aluksi itkeä pari ekaa viikkoa työpaikalla....? Hieman erikoinen meininki. Eihän sen nyt niin kuulu mennä. Mutta, tähän mennessä olen oppinut että yhtään mikään täällä ei mene niin kuin sen kuuluisi mennä, joten siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Tää sopeutumisprosessi ottaa paljon enemmän energiaa kuin olin kuvitellut, tuntuu lähes mahdottomalta. Eikä siinä sopeutumisessa mitään, mutta kun pitää työskennellä sellaisen ihmisen kanssa joka näyttää koko ajan siltä kuin se inhoaisi sua mutta sitten kun siltä kysyy niin sen mielestä kyse on siitä että haluaa minun oppivan. Tulee sellainen epätodellinen olo että se elää jossain toisessa todellisuudessa kuin minä. Kumpi on se oikea, alkaa jo hämärtyä. On jo tullut mieleen että, onko mun pakko olla täällä jos tää on näin hirveetä koko ajan. Mulla on siellä kotona oma asunto, toistaiseksi vielä työpaikkakin ja kaikki ystävät ja rakkaat ja ihanat työkaverit jotka ei vihaa mua. Ja täällä mä kuuntelen vapaaehtoisesti 12h päivässä kollegaa jonka elämäntehtävä tuntuu olevan saada mulle mahdollisimman kurja olo.
Mun työvaatteet on vaaleansiniset "scrubsit", ihan kiva että on värilliset mutta materiaali kauheaa, housut on tosi kireät vyötäröltä ja takapuolesta niin isot että näytän siltä kuin olis vaipat jalassa. Nauroin katketakseni pyykkiosastolla sovituksessa ja pakistanilaiset "laundry"-pojat nauroi mun kanssa. En tiedä minkä mallinen ihminen pitäisi olla että ne vaatteet istuisi päällä. Aionkin käydä teettämässä itselleni kunnolliset työvaatteet. Sellainen liike on kuulema lyhyen taksimatkan päässä. "Norsu posliinikaupassa" -tilannetta ei helpota yhtään että täällä on näköjään ihan normaalia miesten kommentoida naisen ulkonäköä ja varsinkin painoasioita. Eräs samalla orientaatioluennolla ollut saudimies tuli ihan asiakseen kertomaan lounastauolla että täällä on ruoka niin hyvää että sitä tulee helposti otettua liikaa. Tuijotin nälkiintyneenä ruokavuorta ja samalla ukkoa joka kehoitti varomaan lihomista, ja hymyili siihen kuin olisi ollut hauskakin kommentti. Siis mitäh? Suomalainen nainen saattaisi ehkä vähän loukkaantua ja ehkä vähän vetäistä päin näköä, varsinkin kun on kova nälkä ja tullaan laukomaan jotain ylipainokommentteja. Istuin kostoksi "male sitting area":lle syömään. Kattokoot vaan jos huvittaa. Tää on jo muutenkin yhtä "BB":tä kun kaikkialla tuijotetaan isoa ja valkoista, että ihan sama se on missä sitä istuu. Siellä oli onneksi muitakin naisia kuin minä eikä kukaan tullut hätistämään pois. Miten absurdia mutta paikallisessa Raviolissa (=henkilöstöruokalassa) on siis 9 pitkää pöytää varattu miehille ja "female sittin area":lla on 4 pientä ja ahdasta syödä. Kuitenkin vähintään puolet ruokailijoista on naisia. Ei voi kun nauraa tälle touhulle. Mutta ruoka on todella hyvää, siinä oli se tahditon ukkeli oikeassa. Ei puhettakaan Raviolin mauttomista pöperoistä. Salaatit on ihan peruskamaa, mutta sentään maistuu joltakin (mm. rucolaa) ja on vaihtoehtoja. Sitten on mm. kalaa, kabsa-kanaa ja kanaa ja nautaa eri tavoin laitettuna ja eritavoin keitettyjä ja paistettuja riisejä. On myös ranskiksia ja hampurilaisia (amerikkalaisille), leipä on sellaista rieskamaista littanaa. Lisäksi leivän päälle ei laiteta voita vaan hummusta ja sellaista toista tahnaa, jonka koostumus mulla on vielä selvittämättä. Keittiöhlökunta puhuu niin huonoa englantia että ei osannut selittää mitä niiden ruoat sisältää.
Ruoasta puheenollen, löysin kaupasta todella kattavan maustepalvelutiskin, josta ois kyllä pitänyt ottaa kuva. Samoin kalatiskit pursuilee kalojen lisäksi kaikenlaisia mereneläviä. Hevi-osastot on kattavat. Tää on kyllä shoppailijan paratiisin lisäksi myös kokkailijan paratiisi. Laitan oheen pari valokuvaa niin voitte sitten arvailla mitä mikäkin on. Ostin tiskiltä mustapippuria, kanamausteseosta ja sitten mulle suositeltiin kabsa-mausteseosta joka on kuulema osa perinteistä saudiruokaa nimeltä kabsa. Ja tottahan otin sitä kauhallisen kokeeksi.
Kämpille päästyäni googletin sanan "kabsa" ja vastauksia tuli heti.
Kabsa on perinteinen saudiruoka johon tulee lihaa ja kasviksia riisipedillä. Yleensä nää tekee sen kanasta mutta wikipedia kertoi että beduiinit käyttivät perinteisesti myös lammasta ja nautaa; sikaa ei tietenkään. Kabsan idea on kuulema juuri riisissä ja sen kypsentämisessä ja maustamisessa. Ostin supermarketista kilon verran brasisialaista naudanlihaa ja maustoin perinteisillä kabsa-mausteilla ja tuli kyllä todella hyvää. Itsehän jätin riisin pois ja maustoin vain lihat ja mun näkökulmasta juuri mausteet ja ainekset millä liha maustetaan on se juttu. No, suomalainen voi vähän soveltaa. Samantyylistä soosia tehdään myös muualla maailmassa mutta saatetaan kutsua eri nimillä ja mausteet vaihtelee. Minun reseptiini tuli sitten lopulta seuraavia aineksia: shalottisipulia, valkosipulia, tomaattihakkelusta ja tuoretta inkivääriä kuullotettuna oliiviöljyssä ja voissa; mausteiksi suolaa, laakerinlehtiä, mustapippurijauhetta, kabsa-mausteseosta (sisältää ainakin: korianteria ja kardemummaa), kanelia, pähkinäseosta (kashew, pistaasi, manteli) ja valkeita rusinoita. Siinä soosissa ruskistetaan pihvinpalat jonka jälkeen lisätään vettä jonkin verran. Sitten haudutetaan 2-3h kunnes liha on mureaa. Päälle vielä tuoretta paprikaa ja sipulia ja sitruunan ja appelsiinin mehua ja sivuun maustamatonta jogurttia. Aivan tajuttoman hyvää vaikka itse sanonkin.
Sitten se sosiaalinen elämä. Pitkät työpäivät on raskaita mutta vapaapäivät on todellakin vapaapäiviä ja silloin käydään shoppailemassa, urheilemassa, ottamassa aurinkoa ja myös siivoomiseen ja ruoan laittoon kuluu aikaa. Ei tule postia, ei laskuja eikä myöskään ole pakollisia menoja. Ilmaiset shoppailubussit menee compoundilta päivittäin edes takaisin eri ostoskeskuksiin. Myös taksilla on edullista liikkua ja jos on paljon kannettavaa, kuski kantaa ostokset ovelle. Vielä en ole ehtinyt paljoa ostelemaan, mutta ne ostarit mitä olen nähnyt on huikeita. Ei meinaa aika riittää käymään kaikissa kaupoissa...ja nyt on vielä alennusmyynnit. Compoundin ulkopuolella tietysti verhoudutaan abayaan, joita mulla on nyt jo kolme. Yhdellä isolla ostarilla oli kokonainen "women´s floor" jonne ei miehiä päästetä. Siellä on oikein sovituskopit ja voi olla vähän rennommin. Muutenhan täällä pitää ostaa sokkona tai ostaa ja käydä vessassa kokeilemassa ja sitten palauttaa jos ei käynytkään päälle. Toisaalta, ei sitä huiviakaan tarvitse lähes ollenkaan länsimaalaisten käyttää. Mulle on kerran huomautettu "lady cover your hair"; ei siinä sen kummempaa. Viikonloppuisin on myös usein kaikenlaisia kekkereitä, joihin olen jo vähän päässyt tutustumaan, eikä ole tarvinnut olla kuivin suin. Täällä voi tehdä suht samoja asioita kuin kotonakin, on vaan tietyt rajoitukset, joita sopivasti soveltamalla pärjää ihan hyvin. Ne rajoitukset on vaan vähän erilaiset kuin kotona mutta samalla lailla Suomessakin pitää vähän katsoa missä liikkuu, mitä tekee ja kenen seurassa. Itsehän olen tunnetusti itsehillinnän mestari joka asiassa....
Olen myös käynyt zumbassa ja salilla jonkin verran. Vaaka näytti tänään neljä kiloa vähemmän kuin lähtiessä. Täällä yllättäen kaikki mun haaveet tanssimisesta, joogaamisesta ja myöskin pitkäaikainen haave sukeltamisesta ovat mahdollisia. Salilla käynti on sellainen välttämätön juttu, jos haluaa pysyä terveenä mutta tanssimisesta ja joogasta oikeasti nautin. Kuulema yks maailman monipuolisimmista ja kirkkaimmista sukellusvesistä on Punainen meri ja Jeddah on se kaupunki siinä rannalla. Johtuen turismipolitiikasta ei vedet ole vielä ehtineet pilaantua liiallisista käyttäjämääristä. Zumbaohjaaja joka vetää myös joogatunteja on yllättäen myös sukelluskoordinaattori ja hänen kauttaan voi osallistua sukelluskurssille. Kurssin alkuosa pidetään täällä compoundin uima-altaassa ja sitten on kolmen päivän reissu Jeddaan. Ensi kuussa on yksi kurssi, jonne en tod. näköisesti tule pääsemään johtuen siitä etten ole voinut suunnitella mun vapaita, mutta syksyllä on kuulema toinen. Joka tapauksessa sen haaveen aion toteuttaa.
Mulla on nyt ollut kolme ekaa viikonloppua vapaana ja olen ehtinyt tutustua jo moniin suomalaisiin täällä Riadissa. Osa asuu meidän compoundilla ja osa muualla. Toissapäivänä muutin naapuriin kahden suomalaisen luokse, joita voisi sanoa jo ystäviksi vaikka ollaankin tunnettu vasta vähän aikaa. Olen ollut onnekas että olen heidät tavannut, koska ovat aika saman oloisia kuin minä ja olen saanut heiltä niin paljon neuvoja ja tukea ja myös heidän kauttaan olen tavannut liudan uusia ihmisiä. Vaikka niiden tsekkienkin kanssa oli ihan mukava asua, niin kyllä tää tuntuu enemmän "kodilta" ja on ollut ihana keskustella asioista suomeksi. Myöskin töistä on tullut joitakin uusia kavereita joiden kanssa käydään shoppailemassa tai kahvilla.
Eurooppalaisten kanssa on jotenkin helpompi vaihtaa ajatuksia kuin esim. filippiinojen ja olen huomannut että aika moni käy tai on käynyt läpi samoja tuntemuksia kuin itse. Avuttomuus ja se ettei ymmärrä kuuluu asiaan, ja mulle on vakuutettu että se tulee helpottamaan joidenkin kuukausien päästä. Pitää vaan pitää oma tavoite kirkkaana; miksi tosiasiassa on tänne lähtenyt ja mitä haluaa itselleen täältä saada? Kukaan meistä länsimaalaisista ei ole täällä ketään muuta kuin itseämme varten. Ei edes kannata yrittää huijata itseään jollain altruistisella soopalla. Esim. filippiiniläisillä on todennäköisesti täysin eri tavoitteet mutta ei ole mun tehtävä alkaa niitä pohtimaan. Eriarvoisuus tässä yhteiskunnassa lähtien työyhteisöstä on silmiinpistävään ilmiselvää. Mua kohdellaan eri lailla kuin erimaalaista työkaveriani lähtien palkkauksesta ja mitä palvelua saan virastoissa. Samalla se kääntyy myös itseäni vastaan kateutena ja selkään puukottamisena. Kaikessa on puolensa. Tänne tullaan yleensä rahan takia mutta myös matkustelemaan ja saamaan elämänkokemuksia. Mun tavoitteita on säästämisen lisäksi myös uusia vaatekaapin sisältö kokonaan, sukeltaa ja matkustaa, saada uusia ystäviä sekä saada itseni jonkinlaiseen kuosiin sisäisesti ja ulkoisesti. Katotaan sitten vuoden päästä onko mikään näistä tavoitteista toteutunut. Kaiken tän vuoksi en todellakaan ole luovuttamassa tätä hommaa. Olen itse tänne lähtenyt ja haluan todella saavuttaa yllä mainitut tavoitteet. Täällä on ihmisiä moneen junaan, mutta on kiva tavata samalla lailla "hulluja" heittäytyjiä samasta ikäryhmästä kuin itse. Ja viimeistään täällä ne kaikki normaaliuden rippeet karisee ja se mitä jäljelle jää riippuu ihan sinusta itsestäsi.
Kiitos kun jaksoitte lukea, koitan kirjoittaa vähän lyhyemmin next time.
