Täällä taas. Kiirettä pitää. Viimeisten 8 pvän aikana olen tehnyt yli 70h töitä ja se näkyy olossa. Olen aika rikki. Eilen vietin villasukka+3h päiväunet+karkinsyönti+shoppailupäivää kämppikseni J:n kanssa. Kerrankin olis viikonloppu vapaata ja bileitäkin tiedossa. En vaan jaksa lähteä mihinkään enkä sosialisoida kenenkään kanssa enkä varsinkaan puhua englantia. Taitaa olla vähän tällainen laajennettu kulttuurishokki/koti-ikävä päällä ja siihen ei auta mikään muu kuin että saa puhua suomea ja olla itsekseen. Paljon ei iltaisin muuta jaksa kuin kaatua sänkyyn ja aamulla taas sama 12h uusiksi. Onneksi on tää jollain tavalla "kodilta tuntuva" asunto ja kivat kämppikset jotka tekee tän elämän täällä elämisen arvoiseksi.
Työpäivät tekee raskaaksi se että työmäärä on valtava ja noin puolet työtehtävistä koostuu mun näkökulmasta täysin asiaan kuulumattomasta paperinpyörityksestä. On hieno tietokonesysteemi johon kirjataan hoidettavan potilaan kannalta täysin epäolennaisia asioita ja sitten samat asiat pitää vielä kirjoittaa paperiversioina johon tuhriintuu tunti jos toinenkin päivässä. Potilasmäärät on kuitenkin melkoisia tässä päivystyksessä ja vaihtuvuus suurta. Kiirehän siinä tulee kun jokaisesta potilaasta pitää tehdä viidestä seitsemään kappaletta erilaisia arviointeja huolimatta siitä onko potilas päivystyksessä 2h tai 2 päivää ja pitää arvioida sellaisia asioita, joilla ei ole mitään tekemistä potilaan voinnin tai vaivan kanssa vain päästäkseen eteenpäin tietokoneohjelmassa. Sitten kun jotain äkillistä tapahtuu, niin kuin päivystyksessä nyt yleensäkin voi olettaa käyvän niin ohjelma hankaloittaa nopeaa toimintaa ja esimerkiksi potilaan siirtäminen vaikka vaan päivystyksen sisällä toiselle potilaspaikalle aiheuttaa taas uudet arvioinnit alusta lähtien. On hankala työskennellä kun koko ajan tuntuu että tekee asioita, joilla ei ole mitään merkitystä ja joihin kuluu aikaa. Samalla oppii myös luistamaan tietyistä töistä ja merkkaamaan koneelle asioita, joita ei ihan oikeasti ole tehnyt mutta kun päästäkseen eteenpäin tietyt asiat pitää olla kirjattuna. Siinä vähän omatunto kolkuttaa mutta jos täällä haluaa jotenkin pystyä toimimaan on mentävä siitä mistä aita on matalin tietyissa asioissa jotta jää aikaa sille mikä on oikeasti tärkeää. Tällainen jatkuva sopeutuminen ja kärsivällisyyden venyttäminen vie voimia.
Toinen asia, joka päivittäin turhauttaa on että sitten kun on joskus harvoin jonkinlaista luppoaikaa töissä niin pitää opiskella jos jonkinlaisia kursseja varten. Täällä on paljon vuosittain suoritettavia pakollisia koulutuksia, joihin osallistutaan tietenkin omalla ajalla. Siis ensinnäkin mun viikkkotunnit piti olla 42,5h viikossa. Käytännössä sehän tarkoittaa täällä siis 45h. Lisäksi minkäänlaisia ilta-, viikonloppu- tai yölisiä ei makseta ja kaikki pakolliset koulutukset on tehtävä omalla ajalla ja jotkut pakollisista koulutuksista on jopa maksullisia. Kun tätä kävin ihmettelemään minulle kerrottiin että tämähän on minulle hieno mahdollisuus suorittaa kansainvälisesti hyväksyttyjä amerikkalaisia koulutuksia ja saada sertifikaatteja pilkkahintaan normaalista. Yleensä nämä kurssit maksavat paljon enemmän ja minun pitäisi olla iloinen tästä hienosta mahdollisuudesta joka minulle tarjotaan. Entäs sitten? Siis tottahan ne varmaan maksavat vähemmän kuin normaalisti mutta maksaa joudun silti ja lisäksi menetän vapaa-aikaani. On vaikea mennä selittämään että siellä mistä minä tulen niin pakolliset koulutukset on ilmaisia työnantaja maksaa minulle palkkaa siltä ajalta koska todellisuudessa työnantaja hyötyy minun kouluttamisestani. Ylitöistä kyllä onneksi maksetaan, ei nyt ihan sitä sopimuksessa ollutta 150% mutta kuitenkin 120% mikä nyt on kait otettava positiivisena.... Ei vaan mene mun kaaliin tämä touhu. Kyllä on tullut pari kertaa Suomea ja Meilahden päivystystä ikävä kun näitä työehtoja aletaan latomaan pöytään. Nämä työehtoasiat on sellaisia joita olisin toivonut kerrottavan jo rekrytointiprosessin aikana. Mutta eihän niitä kerrota koska voisi moni jättää tulematta. Toisaalta sitten ne jotka tulevat, olisivat tietoisia jo etukäteen eikä tulisi tällaisia ylläreitä.
Syyt siihen miksi kaikki on näin, on syvällä systeemissä lähtien esimerkiksi siitä että itse kuulun siihen etuoikeutettuun vähemmistöön joka saa kolme kertaa parempaa palkkaa kuin suurin osa kanssamatkustajista. Palkka on suhteutettu lähtömaan palkka- ja hintatasoon. Palkka on eri mutta työehdot menee linjassa köyhempien maiden kanssa. Tulen kulttuurista jossa on ammattiliittoja ja työtaisteluita ja olen tottunut johonkin perustasoon työehdoissa. Olen myös asemassa jossa voin milloin tahansa lähteä takaisin kotiin joten mun ei tarvitse sietää mitä tahansa. Suurimmalla osalla kollegoistani on koko perheen elättäminen vaakakupissa eikä heillä välttämättä ole rahaa tai edes mahdollisuutta lähteä kotiin noin vaan jos ei palkka tai työehdot miellytä. Heidän on lähes pakko suostua melkein mihin tahansa ja mitä enemmän heidän kanssaan tekee töitä sitä enemmän huomaa myös miten vähän heillä on tapana kyseenalaistaa yhtään mitään muitakaan asioita. Toisaalta filippiinot ostelee säästämillään rahoilla kokonaisia omakotitaloja ja kouluttavat lapsensa, johon taas minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta johtuen hintatasosta Suomessa. Aika monta taloa varmaan saisin Filippiineiltä, mutta enhän mä halua siellä asua kun olen suomalainen. Toisaalta monilla filippiiniläisillä on koko perhe täällä joten heidän olemisensa on hyvin erilaista kuin minun jolla on perhe kaukana kotona ja olen täällä yksin ja vähemmistössä. Just eilen juttelin yhden kollegan kanssa että heitä on täällä saudeissa on noin kaksi miljoonaa, johon tokaisin että meitä suomalaisia on kokonaisuudessaan vain vähän yli viisi miljoonaa. Se oli ihmeissään. Sitten on vielä meidän siivoojat jotka ovat kaikista alimmassa palkkaluokassa ja oikeasti köyhiä eivätkä välttämättä pääse moneen vuoteen tapaamaan perheitään johtuen työnantajasta. Näitä juttuja kun alkaa liikaa miettimään tulee tosi paha mieli. Asioissa on aina kaksi puolta. Koen kuitenkin olevani onnekas että olen täällä omasta tahdostani ja mulla on mahdollisuus valita milloin lähden kotiin ja mulla on koti siellä odottamassa.
Mun piti kirjoittaa töistäni mutta just nyt olen niin kuormittunut etten jaksa muuta kuin valittaa. Tässä nyt menee näköjään aikaa että sopeutuu. Olen kyllä jo vähän rentoutunut ja joinakin päivinä on ollut jopa kivaa työpaikalla. Toisina päivinä taas en voi käsittää tätä touhua millään tasolla. Parempaan päin ollaa menossa koska niitä kivoja päiviä alkaa olla jo vähän enemmän kuin kurjia. Meillä on itse asiassa aika hyvä porukka ja hauskaa töissä useimmiten. Monesti suurin osa hankaluuksista johtuu omasta vireystilasta ja siitä miten paljon juuri tänään jaksan kaikkia kummallisuuksia ja sitä etten ymmärrä mitä kollegat ja potilaat sanoo. Metsä vastaa just niin kuin sinne huutaa.
Nyt on kaksi vapaata ja sitten alkaa yövuorot. Ekat yövuorot tässä maassa yhdistettynä ensimmäiseen ramadaniin joka alkoi tänään. Voi vaan kuvitella mitä siitä tulee kun nää ihmiset nukkuu ja paastoaa päivät ja illalla alkavat ahtaa ruokaa itseensä ja syövät koko yön. Näen jo sieluni silmin itseni titraamassa keskellä yötä mummojen ja pappojen insuliiniannoksia kun ruokarytmit laitetaan täysin sekaisin. Ramadanin aikaan kuvioon kuuluu myös tavata sukulaisia ympäri maata ja minneköhän laitetaan se liikuntaesteinen isomummu tai kehitysvammainen lapsi jota ei voida ottaa pitkälle automatkalle? Viedään se vaikka päivystykseen ja haetaan sitten pois kun haetaan. Innolla ja mielenkiinnolla kuitenkin odotan tätä aikaa kaikesta huolimatta. On ainutlaatuinen tilaisuus päästä näkemään mitä kaikkea uskonnolliseen paastoamiseen liittyy yhdessä maailman tiukimmista muslimivaltioista.
Innolla odotan myös seuraavaa neljän päivän sukellusreissua Jeddaan elokuussa sekä uusia suomalaisia joita pitäisi tulla tällä viikolla jopa kolme lisää tänne hullunkuristen perheiden hiekkakylään. Mun uusi slogani voisikin olla: "Saudi Arabia, a land where all your dreams and nightmares come true". Tästä on hyvä jatkaa.
