Voi apua. Huomenna lähtee kone. Kämppä on siivottu ja kamat pakattu. Vuokralaista ei nyt tulekaan heti alkukuukausiksi. Haluan jonkun takaportin jos kaikki menee päin hiekkadyyniä. Nyt vaan näitä viime hetken yhteystietojen tallennusta ja kovalevyn tyhjennystä epäsiveellisestä materiaalista....Luin jostain oppaasta että  tutkivat melko tarkkaan ja ihan kaiken mitä mulla on mukana, ilmeisesti mukaan lukien myös tietokoneen sisällön. Eivät välttämättä sitä tee, mutta better safe than sorry. Turvallinen Turkish Airlines lennättää mut Istanbulin kautta Riadiin. Perillä pitäis ennakkotietojen mukaan olla joskus puolen yön aikaan. Aamulla sitten alkaa jonkinlainen orientaatio ja jossakin pitäisi kait nukkuakin; toivon että se ei ole lentokentän tuloterminaali. Sen vaan tiedän että joku on mua vastassa jonka pitäis kertoa mitä seuraavaksi ja että edessä on taas valtava määrä paperisotaa. Voin jo nähdä sieluni silmin miten sujuvasti kaikki tulee menemään.

Mä en enää tiedä olenko täysin kahjo kun lähden vai joku tosi rohkee oman tien kulkija. Mielialat vaihtelee koko ajan, itkettää ja naurattaa mutta eniten hirvittää. Yllättävän vähän olen kuitenkin itkenyt, joten jotain hyvää tässä täytyy olla haudattuna. Niinkuin jollekin tätä kuvailin niin tilanne tuntuu samalta kuin se benji-hyppy silloin nuorena. Hirvittää todella ja vaikka näkee mihin on hyppäämässä, ei tiedä yhtään miltä se tuntuu. Ja samalla lailla silloinkin päätin etten ala epäröimään. Ei siksi ettenkö ois pelännyt hypätä vaan tiedän että epäröimällä menee helposti hyvä homma ihan läskiksi. Nää on näitä juttuja joita katuu sitten jos jää tekemättä.

Toinen tunnetila on valtava into päällä. Työpaikka vaikuttaa todella kiinnostavalta. Omassa työssä on jo pidemmän aikaa ollut poissa se fiilis että mitähän jännää tänään tapahtuu; sitä kesti monta vuotta mutta viimeiseen vuoteen ei ole enää ollut sitä olotilaa. Nyt se on tulossa takaisin kun mietin mitä kaikkea mielenkiintoista voi tulla eteen Riadin päivystyksessä, jossa hoidetaan tietojeni mukaan 250-300 potilasta vrk:ssa.

Valoa tunnelin päässä viimeisenä työpäivänä

Ei ole juuri mitään käsitystä millaisilla vaivoilla potilaat tulee siellä päivystykseen; vähän veikkaisin että ne ainakin kolaroi niillä bemareillaan, ehkä? Potilasmateriaali on myös tietynlaisen yhteiskunnan tuotos. "Omissa eritteissään lepositeissä rimpuileva alkokouristaja" -aines todennäköisesti puuttuu, mikä on vain plussaa. Toisaalta samalla voi eteen tulla jotain paljon pahempaa. Mutta se tunne kun et tiedä mitä sieltä ovesta tulee on se juttu ja kun se katoaa, niin on aika joko vaihtaa maisemaa tai omaa asennoitumista. Sillä fiiliksellä näinkin kummallista duunia jaksaa tehdä ja jopa nauttia siitä - siis niiden aivan ihanien työkavereiden lisäksi, joita mulle tulee valtava ikävä....


Haikeaninnostuneensekavia terveisiä viimeiseltä illalta kotisohvalta. Nyt mennään eikä meinata. Maasalama!